— Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän, huusi pastori Nordberg.
Joku nauroi ääneen, pari muuta seurasi mukana.
Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen, puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt, että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut, tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä. Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan. Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin, että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi, Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa, jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.
Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:
— — sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan, vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin — vai evankelistako hän on? — te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö, kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen konkottaen…
Seurassa alkoi tuntua hilpeyttä.
— Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi pastori Nordberg.
Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:
— Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä. Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista. Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä syytös jäisi torjumatta.
Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä. Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. —