* * * * *
Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.
— Osoittihan se Iiska siinä miehuutta! huudahti hän.
— Niin, sanoi äiti. — Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein. Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä näyttää olevan.
Isä hyväksyi täydellisesti Iiskan menettelyn:
— Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta, jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta. Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.
Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt miehistynyt. Se oli hyvä merkki.
Äiti jatkoi puhetta:
— En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt pahennusta tässä kylässä.
Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä sanoja.