— Kyllä se nyt jo on hyvä, kiirehtii Eero päästäkseen äidin käsistä.
— Älä nyt hätäile, kieltää äiti. — Tämä on paha. Onko se kipeä?
— Ei se paljoa ole, väittää poika.
Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa hämärää valoa ja lukea Suometartaan.
Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve ja onnellinen kuorsaus.
Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään alakamarin ikkunasta.
Pihamaalta raikuu piiripallon lyöjäin hälisevä, iloääninen kisailu.
V.
Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.
Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa, joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.