Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.
Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta. Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:
— Päivää.
Pyydysmäki nostaa silmiään, joissa tapahtuu iloinen välähdys.
— Ka, Lissu!
Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:
— Lissullakin on kultainen kahle.
Sitten hän hymyilee isällisesi ja katsoo silmiin.
— On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille. Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.
Rovasti sekaantui puheeseen: — Lissu on valinnut… ja hyvän vaalin taisikin tehdä, suokoon Jumala.