— Mikä sinun on? Pane se tarjotin pöydälle, ettet pudota.
Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin kuullen tyhmästi nyt kun… ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran, Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii…
Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.
— Mikä täällä…? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli oli heti kuin pois pyyhittynä.
— Ei sillä tavalla saa, Lissu… häiritset pastoria.
Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.
— Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, — Lissulla on sellainen kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna, ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.
— Lissu on sellainen kikattaja, totesi Pyydysmäen emäntä tutun asian.
Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:
— Lissu…