— Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään. Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot, ilmeet, heleä nauru… Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa, leikkitoverinsa… ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää, tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella… Lissuko se oli tämä neitonen?

Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa. Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!…

Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä, Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa. Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.

Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana, ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti, pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan, ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen, ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti, että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja. Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen häiritsevän vaikutuksen valtaan.

Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun. Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:

— Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä päivänä?

Pyydysmäki nousi istualtaan:

— Sellainen on aikomus.

Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti, samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas taistelunhalu.

— Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla äänellä ja kylmästi.