— Oletko rukoillut?
Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:
— Olen.
— Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen rukoushenkeen.
Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä. Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua. Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.
Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.
* * * * *
Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle, hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää! ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru, jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia tekoja.
Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.
Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.