Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti kysäisemään:

— Muistatko mummosi virren vielä?

— Muistan, vastasi tyttö, mutta näyttä ajattelevan jotain muuta.

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja hän sai lähteä hevosella kyytiin.

VIII.

Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset, he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista. Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan. Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten, kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja sekautui pappilan sisäaskareisiin.

Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään. Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi. Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä, ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.

Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.

Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja uneksii unelmiaan.

Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin. Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto, että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta… Suurperän emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa, joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi, että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli tytön katsonut itselleen.