Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.
— Millä lailla? kysyi Lissu.
— Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?
Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti vastaan ruustinnan ripitystä.
— Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin? kysyi hän sitten.
Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja hermostunein elein:
— En tiedä. Itse tiedät asiasi. Olisitte saaneet mennä ennen naimisiin.
Kesti vähän aikaa ennenkuin tyttö sai vastatuksi:
— Kun minä olin niin nuori… ja eikös ruustinnakin sanonut, että ehtii?
— Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla tällaista.