— Sinä olet meidän toivomme, isän ja minun.
Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö? viipyi.
Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi häntä rakastanut!
Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska, joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.
Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi. Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja puhdistamaan, mutta — uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.
Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.
— Tuotanko minä teille surua? kysyi Iiska nöyrästi.
Pyydysmäki laski kätensä raskaasti pöydälle.
— Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.
— Minä luulen, että olen rakastanut häntä kauan.