Poika katsahti ehdottomasti päätä kohti, josta tuo ääni tuli.
Isä istui raskaasti soututuoliin ja jatkoi:
— Mutta sinun luonteesi heikkous on vienyt minun toiveeni.
Poika nousi.
— Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. — Minä tarvitsen sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.
Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.
Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus, tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.
— Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan melkein anteeksipyytävän katseen.
— Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. — Te tiedätte varsin hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani kansaltani hukkaan mennyt.
Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.