— Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta tällaisena aikana ei ole niin helppoa… varsinkin kun tulisi samalla yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset… ellei tahdo kokonaan kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.
Loppusanat tulivat jo melkein vihaisesti.
Vähäisen vaitiolon jälkeen kysäisi isä:
— Noo, huoliiko se tyttöletukka sinusta?
— En tiedä, aion nyt mennä sinne.
— Mene sitten… jos tästä elämä riippuu.
* * * * *
Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain… Hän ei tosin ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin hävetti.
Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin päivänperhonen ja lumosi loistollaan.
Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli hävinnyt? Ja ellei se ollut — miksi eivät ihmiset saattaneet olla hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä sukunsa onnettomuuksien kanssa!