Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen, puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että suku oli hävinnyt?
Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.
Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa. Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä, armottomuutta…
Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää sinne…
Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan… Eikä hän ketään muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.
Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule… mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin, on sillä jo toinen…
… Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää, jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä, poikaansa piikatytölle… pappia.
Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.
Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi. Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa. Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.
Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna.