Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne. Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja, varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää. Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.
* * * * *
Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi…!
Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.
— Ei, ei niin, äiti!
Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei hän ymmärrä.
Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:
— Jos Jumala on tarkoittanut teidät yhteen, ei mikään voi teitä erottaa.
Iiska nosti päätään ja tarkkasi:
— Luuletteko te, äiti, niin?