— Nälkä-hinen täi pu-roo ki-pi-ää.
Sillä aikaa oli Jussi Penttilä jo pyyhkäissyt tiehensä.
Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen, hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.
Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.
Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen, kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi vaikuttanut jokin korkeampi johto.
Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet. Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen keisarivallan avulla.
Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.
Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se, joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen, mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.
Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa. Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä, ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.
Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!