Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa, niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui — ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät, työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa valkeata arojen vehnää…

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa kotimainen maa — isänmaa — tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa maata, isänmaata — etsimässä isänmaata. Tätä pakolaisvirtaa seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa tarkoituksessa.

Kansa pakenemassa isänmaataan — etsimässä isänmaata!

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille, vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan. Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän työnsaannin vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä tuli suomalaisia — tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä. Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen, että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.