Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha, monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen. Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.
Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat, sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.
Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää rukousta.
Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja huokasi.
Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa, mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun, suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie. Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä kaukana ja korkealla.
Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt, samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta varten.
Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa. Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen yhtäkaikkisuuden lepotilaan.
Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita. Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan, iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy huulilla virkkoi:
— Rouva tuntee minut vielä?
— Tottahan nyt toki!