— Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään? Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.
Länsipää katsoi silmiin vakoillen ja mutisi jotain epäselvää.
— Taikka Pyydysmäkeen, kumpaan vain?
Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.
Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.
— Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä tuttavaakin tuolla.
Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin, ja lähti kiireesti kuin pakoon.
Eteisessä tuli vastaan Jussi Penttilä.
— Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään, — Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?
Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty etevänä puhujana!