Hän käänsi epäilevän, kysyvän katseensa arasti Jussi Penttilään.
Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin, kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen raittiusmies.
— Puhumaanko? kysäisi hän.
— Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä tavattu.
Länsipää silmäili salaa vaatteitaan.
— Minä olen sellaisessa asussakin… kun ohikulkiessani vain aioin pistäytyä…
— Jos te vain suostutte, niin voidaanhan se asia aina järjestää.
Länsipää nosti silmänsä vitkaan ja katsoi nyt suoraan Penttilän silmiin:
— Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo rouva ja sinä minussa…
Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta, suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan, tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku, virkkoi Länsipää setämäisesti: