Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli paperoitu.

— Oli siinä, todisti hän. — Mutta minkälainen se oli, en muista.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin. Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin käsivarteen ja puhui:

— Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

Miehessä näytti ilmeisesti jotain kuolleista heränneen.

III.

Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta, joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat, puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut, mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat, monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa, yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista, sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta. Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa. Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä: ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon, salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan, on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma, vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo nuoret soivat kuin kirkon urut…