* * * * *
Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli. Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan, eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt mökkiläiset saada käsiinsä.
Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, — nyt häätyi hän ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.
Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi, jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt, laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni, umpimielinen ja hiljainen.
Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja, kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei kaivannutkaan muuta.
Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota, jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.
Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä, teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.
Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä, ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu yksityisvaroilla.
Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies, johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.
Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen, siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja -kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä. Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.