Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.
Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin, käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta. Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika, jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen. Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta, koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa, ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus. Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä, usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia, muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen, huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:
— No mutta… jopa tuo poika nyt… aivanhan se puhuu kun mestari Pettersson!!
— Sehän sen oppimestari on, sanoi Iiska nurjalla, syyttävällä äänellä.
Isä kuunteli vaieten syrjässä rasvatessaan siloja.
— Mikä oppimestari! kirkui Eero, — Eivätkö nämä ole sellaisia asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?
— Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet, kiukutteli Iiska.
— En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.
— Tulet aikanaan, ennusti Iiska lauhdutellen.
— En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet saisivat nukkua…