— No mutta Eero! Mikä Jumalan nimessä sinua vaivaa?
Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.
— Ei mikään.
Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin, jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.
— Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui Iiska.
Nyt rykäisi isäntä:
— Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä Eero nyt.
Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja katsoi pappispoikaansa.
Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:
— Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista. Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on valistusta?