Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. — Niin voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö Jumala katso yritykseen, sydämeen? — Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?
Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi, mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa. Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa? Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen sovittaa.
Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa sovittaakseen isän ja Iiskan — niinkuin ennenkin. Eeron hän nöyryyttäisi nuhtelemalla.
Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.
— Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. — On rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle sellaisen esimerkin?
— Ää-iti, eihän, enhän minä teitä, kyllä te sen itsekin tiedätte.
Eero kiersi kätensä äidin kaulaan ja suuteli.
— Noo… noo…
Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:
— Kun minulla on niin paljon ajatuksia.