Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.
Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.
Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti. Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan osuuskaupalla.
Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.
Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat, Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan. Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen eri muodot.
Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun; toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset, raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas, lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.
Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen, taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista, jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan, loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet — kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki kuoreensa koteloitumaan.
Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa, aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta, katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin. Ryppy monella otsalla silisi — pitkin penkkirivejä. Känsistynyt koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin. Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet tahtoivat puhua…
Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan? — tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän, elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen pohjaväri.
Talonpoikaisen elämän maallinen evankelista oli puhunut.