— Kyllä.
— Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa, kumpaa vain.
Isäntä istuutuu nahkasohvaan, lyö tomua takistaan ja katsoo lakkiaan.
— Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.
Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:
— Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi synnyttää joutavaa kilpailua.
Koivunoksa räjähti:
— Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu, että puuhaat sellaisia?
— Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla joutumaan hämille.
— Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa! Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste häviääkin!