— Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät… kun vääryys voittaa… Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?
— Niin, sanoi Pikkukoski. — Mutta Helsingissä on ruvettu epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio, joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.
— Mutta onko tämä nyt kaikki… eikö tässä nyt enää mikään jumalan neuvo auta? kysyi emäntä.
— Nooh, se ei nyt ole vielä tapahtunut!
Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa vaikutuksensa.
— Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti värähtäessä:
— Minä luulen… minun sielussani jokin sanoo niin… minusta tuntuu, että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu…
Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat mahdollisuuksia.
IX.
Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni, saatte pian nähdä… Ky-yllä minä tiedän".