Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:
— Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen tuomion.
Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin istumaan, kehoitellen hiljaa:
— Rauhoitu… rauhoitu isä… kaikki tulee jälleen hyväksi… älä kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä…
Pyydysmäki katsoi vaimoaan silmiin.
— Minulla olisi sinulle jotain…
— Menevätkö lapset pois?
— Menkää vähäisen, minä…
Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut — hän ei voinut sitä sanoa — suoraan, mutta emäntä huomasi hänen sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen menetellyt rehellisesti?
Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein unissaan puhuvan tavoin: