— Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.
— Niin… Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen… hän, jos kukaan tässä maassa…
— Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta, mutta ei pettää asiaansa.
Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja katsoi merkillisesti silmiin.
— Oikein, Sanna!
Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.
Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti. Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut ilmestyä harmaata.
Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.
Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta luonnollisuutensa.
Erkki puhui: