Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys, joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita palvelee.
— Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, — se, joka sanaa opettaa, ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.
Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen, ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.
Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa, mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan ehdottomasti tottelevan.
Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä, että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton, kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen. Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton, järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva, pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin tahtoa.
Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä en usko?
Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista. Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.
Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan "Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.
Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä. Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen elämän luovat vaistot.
Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia. Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi. Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin…