Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa "Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle. Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla, sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä onnea suotiin.
— Tervepä terve, kunnianarvoinen pastori! melusi Halfors jo avatussa ovessa.
Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.
Halfors istui pöydän viereen, ja huomio kiintyi heti käsikirjoitukseen.
— Uusi opus! Mitä… "kypsymätön?" Siis palautettu takaisin?
— Niin.
— Mitähän… kukahan sen lie lukenut? Seköhän se…?
— Se. Minä tunnen käsialan.
— Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin… niin sakramenskatun ylpeä.
Iiska otti käsikirjoituksen. Toisen osanotto lämmitti häntä.