Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista totisempaan:
— Ne kehoittivat minua ja yllyttivät, Kotikielen seurassakin.
— Älä! Sinä käyt siellä. Pääsisinköhän minäkin?
— Kuka tahansa, joka vain viljelee suomenkieltä.
— Kuule, mutta se sinun teoksesi?
— Minä en anna siitä ennakkotietoja.
— Etkö? Onko se heksametriä?
— On.
— Minkälaista siellä on, siellä Kotikielen seurassa?
— Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut. Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä, kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule… sanoa professoria sinuksi, tällainen keltanokka!