— Se on niin, sanoi hän, — että meille voi tulla, meille nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi kiipijäpalvelukseen — taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.
— Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi hermostuneesti jalkaansa.
Poika nousi, suoristi rintansa ja sanoi jyrkästi:
— Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia kulkureittejä.
Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran, että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:
— Sinusta alkaa tulla mies!
Nyt poika lehahti punaiseksi.
— Kiitos, isä. Teidän sananne rohkaisee minua ainakin yrittämään.
— Hyvä on. Milloin lähdet kotiin? Minun on oltava kuun loppuun.
He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.