VIII.
Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina, missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat sanasutkaukset — niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä legio.
Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o. aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi.
Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta. Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle, tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut. Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä. Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan, että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana. Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.
Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.
Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat, melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin. Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon, missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon, on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa, sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen eteen.
Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa, naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla, mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin. Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, — porvarin kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn jäsenelle kallis asia.
Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan, otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla, jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.
Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat suomalaisilla tuoreessa muistissa.
Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia. Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus, joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi. Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä. Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin, aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä, joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.