— No minä olen sitä… Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon kuntoon!
Pyydysmäki nauroi:
— Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.
He astuivat yhdessä.
Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä. Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.
Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle. Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle, niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.
Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa. Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka pörröisenä kuin rohdinkuontalo.
— Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei sopinut laitumelle viedä.
— Niittää sille vähän heiniä vainionpientareesta.
— Ja munko sinä kehtaisit panna sinnekin?