— Mitä sulla on muutakaan? Ja jos et jouda, pane mukulat.
— Kyllä tästä hävitään, saat sen nähdä, niin jotta hiu vain!
Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa, ja emäntä meni tupaan.
— Kah! ihastui Jaakko, kun huomasi samassa Lintumäen.
Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla. Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta pistäen ja iloisesti tarinoiden.
* * * * *
Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton tapa.
Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän orkesteri vähitellen alkoi soida.
Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson, maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä, kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken, niin nauttien ja verkalleen hän astuu.
Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.