Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä, yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata, ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa kansan kustannuksella!
Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti. Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että sitä uskotaan.
Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" — keisaria vastaan! Ei se henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.
Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?
Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä. Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!…
Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?
Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu julki… jos ryssä saa sen murretuksi… jos keisari saa sen tietää…! Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat, kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä tuomittaviksi!…
Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä. Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia. Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!
— Herra Jumala! hän huudahti, — miksi ne eivät valista itseänsä ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi…
Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle ja tulee kenties vasta iltapäivällä.