Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti, tallista vastasivat toiset… Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.
Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:
"Eiköhän olisi paras nousta."
"Häh?" Routtinen unentöpperössä kysyy.
Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:
"Te olette nyt jo kotona."
"Hääh?" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.
"Halliko se on?" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen lautaselta ja isäntä kaatuu… Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.
Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa, hiljaa vaan oli kuin myyrä.
Muut eivät sitä huomanneet mitä hän itse aikoi, ennenkuin ruoska läimähti mustan lautasille yhden … kaksi … kolme … useampia kertoja.