"Sinäkö?" kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten tapainen loisto värehti silmistä.
Sinä päivänä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella suuremmalla huomaavaisuudella miestänsä.
Lähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat panttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi.
Vaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi vaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että "mikä sinua vaivaa?" ei sanonut juuri mitään syytä.
Lähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen — eikä se suinkaan parantanut hänen hiukan kipeitä silmiään…
"Älä nyt itke", sanoi mies usein. "Jos kaikkivaltias onnea suo, niin eihän tässä nyt ijäksi erota."
"No ei suinkaan, mutta…"
"Mitä mutta?"
Miehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun eronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja änkyttäen:
"Älä unohda, isä, minua … muista lapsia…"