"Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan… Sinä puret sydäntäni epäluulollasi."
"En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin kavala … ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on matkarahoistasi pantattuna ja… Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on niin täysi…"
Mikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun vaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen syliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä äitiä…
Hyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää niitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja tarjoisi työtä, niin en menisi, en.
Mutta lähteä täytyi.
Vaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa sydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa "tollareita" ajatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: "Ameriikan taaloja isä lähettää makeisrahoiksi."
* * * * *
Ensimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin, vähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani nyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi.
Kului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden vielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin, kertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina.
Vaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä yhä kiinteämmin tiukkaa.