"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon oppia halua moittia, vaan menettelytapaa."
"Noo … kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää, mutta…"
"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin: yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista, että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo. Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan, pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita, niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta minäkin olen saanut papin niskaani."
"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.
"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli välimme kylmäksi."
"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta, puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi, sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun verran pilkallisella äänellä hän vastasi:
"Sitäpä sinä nyt aina matkit."
Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:
"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."
Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville, mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä? Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. — —