"Mistä … mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime aikoina on niin lakastunut?… En ole enää missään suhteessa erinomaisempi kuin muutkaan … aivan vain tavallinen ihminen", jupisi hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.
"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta ole ollenkaan mihinkään… Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!…"
"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan … kukaan, paitsi omaisiani, kaipaa minua… Taikka oikeammin: että minua tuomitaan hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi…"
Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti. Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten poistaaksensa kärsimystä.
"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet takausjuttu mieleen.
"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja … solisluu? Ei … se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa, mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos…
"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen kysymys… Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi…
Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.
"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän ajattelemaan… Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua eikä heitäkään … ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen silmistä ja käytöksestä… Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin aivan turhanpäiväisistä asioista… Arkoja hekin ovat kuin lasipullot…
"… Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen. Umpimielinen minäkin olen… Enkä minä innostu enää, minä olen kuin puolikuollut… Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua…