"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.
"No … saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan itseään lohdutellen.
"Mutta … unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.
"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne huonommatkin, kelvottomammatkin… Ja … ja kuka sitä on sanonut, että minun, juuri minun pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä tanssia?… Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti minun täytyy kestää vastuksia!…" Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.
"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka … ja Liina myös!" Sydämessään nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten sortoa ja lyönyt laimin perheensä … "sellaista seuraa!" jupisi hän ääneen.
"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten tahdon elää!"
Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään. Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia… Likeiset tulevat siitäkin syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi…
"No terve!"
"Tervetuloa!"
"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."