— Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?… Onko minulla edes niitä?… Se on kyllä omituista, mutta nyt minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi…
Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.
— Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia painoja. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi, henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja (minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki väliajat — jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa — tuhlasin senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille, jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat minua, vihaamaankin rupesivat… Ja minä vain kuin mikäkin apostoli, tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen… Luulottelin, etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen…
Hän naurahti myrkyllisesti.
"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"
"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii elämästä."
Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen miehen kädessä on minun elämäni onni…
"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä, syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä nyökytellen.
"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?…
"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin vakuuttavasti.