"Aatteemme oli yhteinen…"
Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.
* * * * *
"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."
Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut jotain? … aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä: minähän lyön häntä kovin laimin! … jo monta viikkoa olen lyönyt laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?…
Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin, mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:
"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.
"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti olevan kurkunpäässä.
"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä… Eihän siitä nyt sillä tavalla…" Laivurinen koetti teeskennellen saada asian tavalliseksi.
Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut, hän sanoi: