"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.
"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani."
"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi.
"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli loukata.
"Minähän sanoin, että minulla on uskoa."
"Eihän opettaja usko mitään … senhän kaikki tietävät", virkkoi
Tolvanainen, mutta joutui samassa hämille.
"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen näköisenä.
"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi vakuuttelevasti:
"Hjoo, joo, niin se on."
"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista ajatellut.