Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.
"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy huulilla.
"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.
Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.
"Muuttakaa mielipiteenne … niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.
"Mitä varten?"
"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin ikävät tiedot teidän uskonnostanne."
Hän meni ulos.
Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi rauhoittua.
Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä, pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita käsittävänä miehenä.