Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää, peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan, mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.
Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas se oli … mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli, se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan. Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.
Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt. Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta, kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä: "kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä tapana sanoa.
Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen vuoksi, itsekään suvainnut.
"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.
"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget tarvitsevat tanssia!"
Tämä oli jo sulaa pakanuutta.
Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.
"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset, mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset kävivät asiaan kiinni.
"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku.