"Mutta…" hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja riensi puolijuoksua ulos, pihalle.
Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:
"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi.
"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.
"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa, jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.
Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan ulvonnan.
Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.
"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi ulvahdella.
"Tuuli kait jossain", arveli joku.
"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme väkivaltaa?"