"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin kauniisti."
"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää, että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi tehdä."
Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään viittoen.
"Oikein", äänsi Tolvanainen.
"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään, että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi.
"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä."
"Ettäkö valittaa?"
"Niin minä luulen."
"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän menettäisi virkansa."